• Historia
  

• Kuva-arkisto
  

PAKILAN OMAKOTIYHDISTYS RY:N HISTORIAA 1947 - 1962

Perustaminen 1947
Sotien jälkeen vallitsi Helsingissä ankara asuntopula. Vuonna 1946 Helsinkiin liitettiin sen ympäriltä laajat maa-alueet. Näiden liitosalueiden myötä syntyi nykyinen Suur-Helsinki ja uusille alueille kaavoitettiin vauhdilla tontteja asuntorakentamiseen. Pakilan omakotialueen synty niveltyy kaupungin vuokratonteille kaavoitettujen sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden tyyppitalojen rakentamiseen. Nämä eivät siis ole ns. rintamamiestaloja.
Vuonna 1945 Helsingin kaupunki teki Sosiaalisen Asunnontuote O.Y. Asutuksen kanssa sopimuksen 32 omakotirakennuksen rakentamisesta Pakilaan. Näiden kaikkien talojen piti aluksi sijoittua Halkosuontien varrelle, mutta esiintyneen lyijymalmilöydön vuoksi 3 taloa siirrettiin Kyläkunnantien varteen.
Vuoden 1946 asemakaavassa Halkosuontielle on merkitty rakennetuiksi talot Halkosuontie 90 - 120 ja 126 -150 = yhteensä 29 taloa.

Tontilta 152 paljastui malmilöydös ja tässä yhteydessä ei myöskään lähitonteille 154 ja 156 rakennettu. Löytö osoittautui piankin laihaksi ja näille valmistuivat vastaavat talot parin vuoden viiveellä.
Yhdistyksen arkistosta ei selviä, mihin nuo kolme taloa Kyläkunnantien varteen rakennettiin.

Sosiaalinen Asunnontuote O.Y. Asutus alkoi rakentaa jo vuonna 1946 samoja tyyppitaloja Kyläkunnantielle, Suovakujalle, Niittyluhdantielle sekä Heinämiehentielle. Joitakin yksityisten henkilöiden urakoimia taloja myös rakennettiin. Muun muassa Kyläkunnantien 39 (Laine) ja 41 (Koskinen). Nämä talot ovatkin hiukan leveämpiä kuin naapuruston tyyppitalot.

Asukkaiksi hyväksyttiin perheellisiä, joilla oli vähintään kaksi lasta.
Vuosivuokran suuruus oli aluksi vuoteen 1950 saakka 1210 mk ja vuodesta 1951 alkaen 2020 mk. Vesipostin käytöstä kaupunki peri lisäksi vuotuista 350 mk vuokraa.

Talot olivat valtiojohtoisen Tehdastalo Yhtymän toimittamia yhden perheen taloja, joiden pohjapiirustuksissa oli otettu huomioon myöhemmin ullakolle mahdollisesti rakennettava toinen huoneisto.
Asuttava pinta-ala oli 59 m2 käsittäen 2 huonetta ja keittiön sekä lisäksi talouskellarin. Tonttien pinta-ala oli noin 1400 m2 käsittäen varsinaisen asuinrakennusosan sekä puutarhaosan.
Sopimuksen mukaan asuintontin vuokra-aika päättyi vuonna 2000 ja puutarhaosan vuonna 1965.
Piharakennukseen sijoitettiin yleensä sauna, puuvaja ja "pikkula".

Rakennustyöt aloitettiin syksyllä 1945 ja harjannostajaisia päästiin viettämään joulukuun 10. päivänä 1946. Tilaisuudessa kiiteltiin puolin ja toisin töiden edistymistä sekä työmailla vallinneita hyviä suhteita ja työtehoa.
Rakennusaikana vallinneen ankaran rakennustarvikepulan sekä palkka- ja hintatason jyrkän kohoamisen vuoksi syntyi kuitenkin pian uusien asukkaiden ja rakennuttajan välille erimielisyyksiä rakentamisen laadusta ja asuntojen lopullisesta hinnasta.
Pakilan Omakotiyhdistys ry. perustettiinkin juuri ajamaan asukkaiden pyrkimyksiä näissä kysymyksissä. Tammikuun 15. päivänä 1947 pidetyssä Pakilan Omakotiyhdistys ry:n varsinaisessa perustavassa kokouksessa valittiin asukkaita edustava johtokunta "ajamaan asukkaiden yhteisiä asioita sekä olemaan yhdyssiteenä heidän välillään".

Alkuvuosien toimintaa

Rakennusajan epäkohdat
Puheenjohtaja herra Toivo Viljamaa ja varapuheenjohtaja Pentti Manninen valittiin edustamaan
jäsenistöä epäselvyyksien korjaamiseksi.

Kuva: Surullisen kuuluisat omakotitalot Pakilassa. Vapaa Sana 2.17.1947, Kauppalehti 6.11.1947, Miljoonahuijjausta Pakilan omakotirannnushankkeessa, Vapaa Sana 4.11.1947.

Muut ensimmäisen johtokunnan jäsenet olivat herrat Matti Poutanen, Huugo Vento, Onni Koskinen ja Keijo Holopainen sekä varajäsenet Johannes Mattila ja Antti Vilja.
Tarmokkaasti ryhdyttiinkin toimeen ja jo 1.2.1947 lähestyttiin Helsingin kaupunginvaltuustoa kirjeellä, jolla pyydettiin valtuustoa ottamaan selvitettäväkseen ilmenneet epäkohdat.
Kaupunginhallitus asetti 13.11.1947 toimikunnan selvittämään yhdistyksen esillenostamia epäkohtia. Neuvotteluja käytiin tiiviisti Helsingin kaupungin kiinteistöviraston, Hinta- ja Palkkaneuvoston, Helsingin kaupunginvaltuuston ja sosiaaliministeriön kanssa. Asiaa käsiteltiin myös laajasti pääkaupungin lehdissä. Todettiin mm. että "talojen hinta on kohonnut lähes 2-kertaiseksi, asunnot olivat hätiköiden tehtyjä ja hataria, perunat paleltuvat kellareissa ja savupellit eivät toimi" (Vapaa Sana 4.11.1947).

Pitkä puutelista selittynee osittain sillä, että näin yritettiin perustella vaatimusta alentaa lopullista kauppahintaa. Vastapuolen mukaan niin palkka- kuin rakennuskustannukset olivat nousseet rakennusaikana huimasti. Syytettiin myös valtiollista runkorakenteiden toimittajaa. Tehdastalo Yhtymän toimitus oli viivästynyt yli 6 kuukautta, josta oli koitunut lisäkustannuksia.
Yhdistyksen arkistossa ei ole säilynyt papereita, joissa kerrottaisiin lopputuloksesta.
Kuitenkin vuoden 1949 vuosikertomuksesta voidaan päätellä, että asia oli jo silloin saanut ilmeisesti asukkaita tyydyttävän ratkaisun. Vuonna 1949 ei näihin hinta- ja rakennusajan kysymyksiin nimittäin puututa enää lainkaan. Vuonna 1948 oli vuosikokouksessa olleeseen rakennuttaja urakoitsija Lenni Louhoksen hintaesitykseen suhtauduttu jo varsin rauhallisesti. Tosin hinta oli rakennusajan alkukaavailusta 350.000 markasta noussut rakennusmestari Lenni Louhoksen esittämään 624.000 markkaan. Sopu lienee löytynyt noin 600.000 markasta.

Tämän jälkeen voitiin paneutua moniin alueen perusinfrastruktuuri-kysymyksiin kuten
- Tievalaistuksen kiirehtiminen
- Palokellon hankkiminen Lepolan ja Halkosuontien kulmaan
- Puhelinkioskin saaminen samaan risteykseen
- Vesi- ja viemäriolojen parantaminen
- Tiehoitokysymys
- Huvitoimikunnan juhlat VPK talossa

Jäsenille tiedotettiin asioista kiertokirjein.
Rakentaminen vuokratonteille jatkui kiihkeänä ja jo syyskuussa 1948 oli alueella 95 valmista tai rakenteilla olevaa vastaavaa tyyppitaloa. Uusien asukkaiden myötä kasvoi jäsenmäärä ja toiminta monipuolistui. Toiminta laajeni talojen valmistuttua Kyläkunnan-, Kivimäen-, Heinämiehen- sekä Niittyluhdantien varrella sijanneiden talojen vaikutuspiiriin.

Katunimistön muutokset
Vuoden 1946 asemakaavan kadunnimet verrattuna nykyisiin 2005
Lepolantie = Pakilantie
Koivumäentie = Kyläkunnantie
Halkosuontie = Halkosuontie
Luhtatie = Niittyluhdantie
Heinätie = Heinämiehentie
Kivimäenkuja = Suovakuja

Vesipostit, -johdot ja viemärit
Alueella ei alkuvuosina ollut viemäröintiä, joten likavedet johdettiin avo-ojiin ja tunkioille.
Rottia torjuttiin vuosittaisilla rotanmyrkytyskampanjoilla.
Vesi saatiin yhteistä vesiposteista. Vaikka aluksi vesipostit olivat varsin lähellä Halkosuontien varrelle rakennettuja 29 taloa, ei niitä lisätty samassa tahdissa asutuksen laajenemisen myötä.
Esim. vuonna 1948 oli Kyläkunnantien molemmissa päissä asuvilla vedenhakumatkaa 350 m.
Kyläkunnantien 27 kohdalla oli vesiposti, josta kauempana asuvat joutuivat talous- ja saunavetensä kantamaan.
Niittyluhdantiellä ei ollut vielä 1952 lainkaan vesipostia ja sielläkin oli pisin vedenhakumatka yli 300 m, samoin kuin Halkosuontien itäpäässä.
Vesipostien saamista perusteltiin normaalin päivittäisvedenkulutuksen lisäksi puutarhassa viljeltävien hyötykasvien vedentarpeella.
Koska alueella ei ollut - päinvastoin kuin monella muulla vastaavalla omakotialueella esim. Kumpulassa ja Käpylässä - yhtään yleistä saunaa, perusteltiin vesipostien ja vesijohtojen saamista sauna- ja pesutupien vaatimalla suurella vedenkulutuksella.
Viitattiin myös terveydellisiin seikkoihin, kun vesi- ja viemärijohtojen puuttuessa ulkokäymälöiden ja talouden likavedet johdettiin avo-ojiin.

Sisältö: Kuvassa vasemmalta Pirjo-Riitta Piiparinen os. Koskinen, Seija Gröhn os. Räisänen, Raija Nieminen os. Karjalainen, Hannele Stålhammar os. Hintikka, vaunuissa, luultavasti, Jarmo Haapala, ensimmäisenä mainitun syntymäpäiväkuvassa. Huussi taustalla.
Kuva Pirjo-Riitta Piiparinen, 7.5.1964, Kyläkunnantie 41.

Sisältö. Olli Tapola kylvyssä, Halkosuontie 134, vuosi 1955. Kuva: Matti Tapola.

Tiet
Aikaisemmat asukkaat olivat perustaneet yksityisiä tiehoitokuntia alueelle; esim. Pakilan tiehoitokunta. Yhdistys pyysi, että se ottaisi vastattavakseen myös kaupungin tonttimaita sivuavat tiet.
Tähän se ei suostunut ja niinpä me "kaupungin vuokratorpparit" käännyimme 1949 Helsingin  kaupungin puoleen, että se ottaisi kyseiset tiet hoitoonsa ja vastattavakseen.
Kaupunkikaan ei (Kaupunginhallituksen päätös 1.12.1949) ottanut teitä hoitoonsa, vaan ilmoitti "tekevänsä Pakilan omakotialueen vuokraajien kanssa teiden kunnossapidosta samanlaiset sopimukset kuin Pirkkolan omakotialueen tontinvuokraajien kanssa, kuitenkin sellaisin muutoksin, että Pakilan tontinvuokraajia veloitetaan myöskin sorapäällysteisten teiden kesäkunnossapidosta."
Talvikunnossapidosta tehtiinkin sopimuksia edellisen mukaisesti, mutta kesäsopimukset olivat vielä 1951 tekemättä.

Kososen perhettä kesäisellä Kyläkunnantiellä vuonna 1956 tai 1957.
Vasemmalta. Sirkka-Liisa, Pentti, Matti ja Jussi sekä naapurin poika Kalliosen Veikko. Huomaa hiekkatie ja avo-oja!

Sisältö: Hannele Stålhammar os. Hintikka istumassa ja Pirjo-Riitta Piiparinen os. Koskinen seisomassa. Kyläkunnantiellä, vuosi 1966-67.
Kuva Pirjo-Riitta Piiparinen.

Sisältö: Linja-auto Oulunkylä-Pakinkylä valmiina ottamaan matkustajia.
Kuvauspaikka: Helsingin rautatieasema, ravintola Fennian edustalla .
Jouko Strandin lahjoittama kuva.

Välineiden vuokraus
Jo alkuvuosina ryhdyttiin hankkimaan yhteiskäyttöön koneita ja laitteita, joiden hankkiminen ja käyttö katsottiin perustelluksi ja yhteiskäytössä edulliseksi vaihtoehdoksi.
- Puutarharuiskuja hankittiin useampikin laite, joille jokaiselle oli nimetty vastuuhenkilö.
Nämä "ruiskumestarit" kiersivätkin sitten kaikki puutarhat.
- Käsikäyttöinen pesukone "Emännän apu"
- Hoover-sähkökäyttöisiä pesukoneita
- Ruohonleikkuukoneita
- Pensassakset
- Mehumyllyjä
- Tahko

Naisjaosto ja huvitoimikunta
Naisjaoston (perustettu 17.2.1947) muodostivat lähes poikkeuksetta johtokunnan miesjäsenten puolisot.
Jaosto piti ompeluiltoja ja auttoi johtokuntaa yhteisten juhlien järjestämisessä sekä piti myyjäisiä rahavarojen kartuttamiseksi. Vuoden 1949 vuosikokous velvoitti johtokuntaa järjestämään vähintäin 4 juhlaa. Käytännössä tämän hoiti kyseinen huvitoimikunta, joka muodostui naisjaostosta.
Alkuvuosina pidettiin säännöllisesti syksyllä ns. tutustumisillanvietto sekä lapsille pikkujoulujuhla.
Illanvietot pidettiin Pakilan VPK-talolla, missä "tanssi, hauskat ohjelmavälipalat ja pullakahvi eivät lopu koskaan".
VPK-talo sijaitsi nykyisen Suursuon terveysaseman pohjoispuolisella kukkulalla.
Vuoden 1949 illanvieton teemana oli "velkojien pelossa" naamiaiset. Usein myös virallisen vuosikokouksen jälkeen pidettiin tanssit pullakahvitarjoiluineen.
Pääsy oli aina vapaa ja maksuton. Vuonna 1950 toivottiin runsasta osanottoa vuosikokoukseen sekä "samalla saamaan hieman piristystä jokapäiväisen elämän harmauteen".

Pikkujoulujuhlassa Pakinkyllän VPK:lla 1948 mannekiininäytös.
Vasemmalta: Manninen, Metsälampi, Tapola, Hiltunen, Murtomäki, Vienonen, Koskinen, Kokkonen.
Alkuperäinen kuva lainattu Erkki Tapolalta.

Sisältö: Twiggy-look tuli myös Pakilaan, 1967-68, vasemmalla Pirjo-Riitta Piiparinen, os. Koskinen. Oikealla Hannele Ståhlhammar, os Hintikka.
Kuva Pirjo-Riitta Piiparinen.

Sisältö: Vasemmalta Maija Laine (Kyläkunnantie 41), Sirpa Murtomäki (Kyläkunnantie 29) ja Sinikka Strand (Kyläkunnantie 19) vapputunnelmissa noin 1958.
Kuvauspaikka: Kyläkunnantie 29 tienoilla, taustalla Kokkosen kasvihuoneet.
Kuva: Sirpa Murtomäki, nyk. Lilja.

Urheilutoimikunta
Nuorten aktivoiminen urheilun pariin katsottiin tärkeäksi ja säännöllisesti pidettiinkin talvella hiihtokilpailuja ja kesällä yleisurheilukilpailuja. Hiihtokilpailun sarjat alkoivat 6-vuotiaista.
Lapsille jaettiin 3 lusikkaa kussakin sarjassa ja aikuisille "tavanmukaiset kiertopalkintopokaalit.
Olympiavuonna 1952 yhdistyksemme haastoi viestihiihto-otteluun Pirkkolan Omakotiyhdistyksen sekä Paloheinän "Maansaantiin oikeutetut". Pakila voitti sanotun ottelun, johon se oli lahjoittanut pokaalipalkinnot. Nuorisotoiminta nähtiin niin tärkeänä, että yhdistyksen säännöissäkin (10§) sanotaan, että yhdistyksen purkautuessa käytetään varat paikallisen nuorisourheilun tukemiseen.

Sisältö: 1960-luvulla Keijo Virtamo nostamassa Jalmari-appiukon hänelle tekemää raskasta betonipunttia. Tallennuspäivä: 3.9.2009 Kuvan otti Raili Virtamo 1960-luvulla Niittyluhdantie 8:n pihalla

Sisältö: Kyläkunnantien tytöt lähdössä hiihtoretkelle. Sinikka Strand nyk.Nieminen (Kyläkunnantie 19), Tuula Kallinen nyk. Karjalainen (Kyläkunnantie 17), Meeri Murtomäki, Sirpan äiti, Sirpa Murtomäki nyk. Lilja.
Kuvauspaikka: Kyläkunnantie 29, Murtomäen talon edustalla, Kokkosen pelto ja rakennukset vasemmalla, oikealla takana Lindholmin talo, nykyisin Sarantaus ja Koskio. Hiihtoretket suuntautuivat tavallisesti Maunulan majalle, Pohjois-Haagan kallioille, Pihlajamäkeen tai Paloheinään.
Kuvausaika: noin v. 1960
Alkuperäinen kuva Sirpa Liljan.

Sisältö: Helsingin olympiakisat 1952, maantiepyöräily, ryhmä menossa Pakilantiellä, nykyisen Kehä I:n pohjoisreunalla, suuntana etelä.
Alkuperäinen kuva, Valto Mattila

Pakilan Omakotiyhdistys vietti 15-vuotisjuhlia 1962
Yhdistyksen arkistossa on säilynyt seuraava mielenkiintoinen alkuaikojen toiminnasta kertova lehtileike (Helsinki Lehti n:o 40 1962):
"Pakilassa, Muurimestarintien kummallakin puolella kulkevat itä-länsisuunnassa Kyläkunnan- ja Halkosuontiet, joita ohikulkija ei voi huomaamattaan sivuuttaa. Siinä seisoo vieri vieressä satakunta omakotitaloa, samalla muotilla tehtyjä. Jokaisen ympärillä on hoidettu pensasaita, kaunis nurmikko ruusuistutuksineen, metsän reunassa omenapuita ja marjapensaita, ehkä uima-allaskin.

Vielä 15 vuotta sitten, kun ensimmäiset asukkaat tulivat tälle kaupungin rakennuttamalle asuntoalueelle, oli paikalla metsää ja rämeikköä. On tarvittu paljon uudisraivaajan henkeä, sisua ja työtä, taloudellisia uhrauksia ja kärsivällisyyttä palstojen saattamiseksi nykyiseen kuntoonsa.

Jo silloin 15 vuotta sitten silloiset "uudisraivaajat" perustivat P a k i l a n O m a k o t i y h d i s t y k s e n, joka alusta alkaen on vireästi toiminut etujaan valvoen ja jäsenilleen viihdytystä tuoden. Yhdistyksen omistuksessa on erilaisia puutarhatyövälineitä, kuten ruiskuja ja ruohonleikkuukoneita, joita asukkaat ovat saaneet käyttää.
Olipa silloin ennenvanhaan, kun pesukone oli harvinaisuus, "Hoovereita" parikin kappaletta kiertämässä talosta taloon emäntien apuna.

Yhdistys on tarpeen tullen puuttunut useihin epäkohtiin, saaden aikaan parannuksia linja-autoliikenteeseen, vesijohto-oloihin ja moneen muuhun. Alkuaikoina talkoohenki eli voimakkaana ja monta kertaa tanssittiin markkoja kokoon jonkin hyvän asian puolesta.

Yhdistyksen puheenjohtajana on nykyisin maanmitt.tekn. Aarne Anttila, sihteerinä rva Silva Koskinen ja rahastonhoitajana tekn. Lauri Strand. Talven toimintasuunnitelmassa on Pakilan Omakotiyhdistyksellä 15-vuotisjuhlan vietto ja jokavuotiset hiihtokilpailut."

Pirjo-Riitta Piiparinen(?) pyöräilemässä Kyläkunnantiellä 1960 -luvun alussa.

Lauri ja Elvi Strandin perhe, lapset Sinikka (nyk. Nieminen, s. 1944) ja Jouko (s. 1947). Joukon rippijuhlat, kahvit ”ruokailuhuoneessa” Kyläkunnantie 19. Kuva otettu arviolta 1962. Kuva: Strandin perheen kuva-albumi

© Rauno Sarantaus, 050 331 4724, raunosarantaus@gmail.com

Kuvatekstit: työryhmä Rauno Sarantaus, Jouko Strand, Pirjo-Riitta Piiparinen, Jouko Kaskinen ja Keijo Virtamo.

PAKILAN OMAKOTIYHDISTYKSEN KONE- JA LAITEVUOKRAUS 1940-50 LUVUILLA

Erkki Tapola 27.7.2009

Kun talot olivat valmistuneet 1946-1952 elettiin sodan jälkeistä jälleenrakentamiskautta ja kaikesta oli pulaa. Asukkaat olivat pääasiassa nuoria perheitä, joiden niskassa olivat suuret asuntovelat, mutta joila oli myös innostusta ja tulevaisuudenuskoa.

Pian perustamisensa jälkeen 1947 jäsenet lähtivät yhdessä auttamaan perheitä eteenpäin arjen tarpeissa. Kaiken muun yhteisen toiminnan lisäksi syntyi yhteiskäyttöön tarkoitettujen koneiden ja laitteiden hankkiminen ja lainaaminen perheille. Siihen aikaan kodinkoneet olivat kalliita ja perinne oli peräisin agraariyhteiskunnasta, jossa oli tapana hankkia kylälle yhteisiä koneita ja laitteita. Myös voidaan puhua naapuriavusta, jolla on Suomessa myös pitkät perinteet.

Halkosuontielle hankittiin pulsaattoripesukone hyvin alkuvaiheessa. Äitini, Irja Tapola, otti hoitoonsa sen lainaamisen. Meillä oli ensimmäinen puhelinliittymä ja ihmiset olivat tottuneet käymään meillä Halkosuontie 134:ssä soittamassa puheluitaan.
Äitini oli myös hyvin sosiaalinen ja innostunut yhdistysihminen. Puhelimien yleistyessä varaukset tehtiin puhelimitse ja ne merkittiin varausvihkoon. Yleensä pesukone varattiin koko päiväksi. Kuljetusta varten teetettiin metallinen kuljetuskärry, jossa oli polkupyörästä otetut renkaat. Kärry oli vihreä ja palveli hyvin tarkoitustaan.

Vesijohto tuli Halkosuontien taloihin vasta 1954. Ennen sitä täytyi vesi hakea yleisestä vesipostista, joka oli Halkosuontiellä talon 142 kohdalla. Pesukonetta käytettiin saunassa, jossa ämpärillä tuotu vesi kaadettiin koneeseen ja kone sitten lämmitti veden. Valkopyykki keitettiin sauna padassa ja vain huuhdeltiin koneessa. Pesukoneen vesi käytettiin vaihtamatta moneen kertaan. Pesukerrat aloitettiin ensin vähiten likaisilla pyykeillä ja sitten likaisemmilla vaatteilla. Näin säästyi kallista pesuainetta, mutta puhdasta tuli. Lopuksi pesukoneen vesi laskettiin saaviin, jonne pantiin likaiset rätit likoamaan. Keinokuitujen aika muutti pesutapoja ja samoin juoksevan veden tulo saunaan.

Muita lainattavia laitteita olivat mehumaija, työnnettävä ruohonleikkuukone ja puutarhan tuholaisruiskut. Siihen aikaan sumeilematta ruiskutettiin sekä nestemäisiä että jauhepohjaisia hyönteismyrkkyjä puutarhoissa ilman suojavarusteita. Ajan kuluessa ja elintason noustessa perheet hankkivat omia pesukoneita ja muita kodin koneita. Tällöin lainauskäyttö supistui tultaessa 50-luvun loppua kohden.

Omakotiyhdistyksen jäsenet tekivät monenlaisia ehdotuksia uusien laitteiden hankkimiseksi yhteiseen käyttöön, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä. Myös omat ruohonleikkuukoneet yleistyivät , mehumaijat tulivat joka kodin välineiksi ja yhteiskäyttö jäi vähemmälle. Perusidea yhteisten laitteiden hankinnasta on kestävä tänäkin päivänä.

Helena Tapola ja Mikko Vienonen ovat osallistuneet antamalla tietoja.